Kauhukirjallisuus

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kauhukirjallisuus on kirjallisuuden laji, joka käsittelee kauhua herättäviä asioita tai olentoja. Usein tarkoituksena on herättää lukijassa samaa kauhun tunnetta, jota teoksen henkilötkin kokevat. Yliluonnolliset ilmiöt ovat perinteisesti käytetty teema, esimerkiksi kummitukset, vampyyrit ja ihmissudet. Kauhukirjallisuus ei kuitenkaan välttämättä sisällä yliluonnollisuuksia, vaan voi käsitellä esimerkiksi julmia rikoksia.

Varhainen kauhukirjallisuus

Kauhuteemoja on löydettävissä vanhimmista myyteistä ja kummitus-, vampyyri- yms. tarinat ovat kuuluneet kansanperinteeseen ympäri maailmaa. Grimmin veljesten kokoamat ja toimittamat kansansadut sisältävät kauhuelementtejä.

Modernin kauhukirjallisuuden juuret ovat 1700–1800-lukujen vaihteen englantilaisessa goottilaisessa romaanissa, joka liittyi kirjallisuuden romanttiseen suuntaukseen, kuvaten ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Kauhufiktiota onkin kutsuttu myös kauhuromantiikaksi, mutta termi sopii huonosti suureen osaan uudempaa kauhua. Goottilaisen kauhun perusteoksena on pidetty Horace Walpolen The Castle of Otrantoa (1764). Goottilaiselle romaanille tyypillistä ovat kirotut paikat, suvussa kulkevat kiroukset, aaveet, hulluus jne. Tyylin nimi tulee siitä, että tarinat sijoitettiin usein (uus)goottilaisiin rakennuksiin. Mary Shelleyn Frankenstein, uusi Prometheus vuodelta 1818 on tunnettu goottilaisen romaanin muunnelma, joskin sitä on pidetty myös ensimmäisenä tieteisromaanina. Myöhäisempi goottilaisen romaanin perillinen on Bram Stokerin Dracula.

Goottilaisen romaanin suurelta osin korvasivat Englannissa viktoriaanisella kaudella lyhyet kummitustarinat, joiden mestariksi on mainittu^{kenen mukaan?} M. R. James ja parhaiksi tarinoiksi^{kenen mukaan?} Algernon Blackwoodin ”Pajut” ja Oliver Onionsin ”Kutsuva kaunokainen” (suomeksi antologiassa Englantilaiset aaveet).

Merkittävä kauhukirjallisuuden vaikuttaja 1800-luvulla oli Edgar Allan Poe, joka käytti goottilaistyyppistä kuvastoa ja kehitti kauhua enemmän psykologiseen suuntaan. Yliluonnollisuuksilla on vähän tai ei lainkaan osuutta Poen tarinoissa, muuten kuin symbolisessa merkityksessä. Poe otti myös paljon vaikutteita omasta elämästään. Poe on harvoja kauhukirjallisuutta kirjoittaneita, joilla on keskeinen asema myös valtavirtakirjallisuudessa. Kauhun vaikuttajana lähes yhtä merkittävä on H. P. Lovecraft, vaikka häntä ei valtavirtakirjallisuudessa pidetäkään^{kenen mukaan?} Poeen verrattavana.

Kauhukirjallisuus nykyisin

Eräänä kauhun nykyjuonteena on ollut äärimmäisen väkivallan tavoittelu (etenkin splatterpunk). Suuri osa nykykauhusta onkin hyvin väkivaltaista, mutta genrestä löytyy silti yhä muitakin ulottuvuuksia.

Nykyisistä kauhukirjailijoista varmasti tunnetuin on Stephen King, joka aloitti uransa vuonna 1974 ilmestyneellä Carrie–kirjallaan. Stephen Kingin ansioksi katsotaan^{kenen mukaan?} muun muassa kauhun tuominen perinteisiltä goottilaistyyppisiltä tapahtumapaikoilta (hautausmaat, vanhat linnat jne.) sivistyneen yhteiskunnan ja uuden teknologian keskelle. Clive Barker pyrki 1980-luvulla kirjoittamillaan Veren kirjoilla kauhun peruskliseiden kiertämiseen. Anne Rice on jatkanut vampyyriromaanin perinnettä aiempaa psykologisemmin. Thomas Harrisin Hannibal Lecteriä kuvaavat kirjat elokuvaversioineen ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että ”eksentrisistä” ja yliälykkäistä sarjamurhaajista on tullut nykyviihteessä jopa kliseenomaisia hahmoja.

Muita tunnettuja nykykauhukirjailijoita ovat muun muassa Dan Simmons, Joe R. Lansdale, Ramsey Campbell, R. L. Stine ja Peter Straub.

Kauhukirjallisuus Suomessa

Ensimmäinen suomalainen kauhuromaani oli vuonna 1851 julkaistu Axel Gabriel Ingeliuksen Det gråa slottet joka suomennettiin vuonna 1888 nimellä Harmaa linna. Sakari Topelius oli kirjoittanut kauhunovelleja jo 1840-luvulla ja 1859 ilmestyi hänen tunnettu romaaninsa Linnaisten kartanon viheriä kamari. Mika Waltari puolestaan kirjoitti aikanaan Poe-vaikutteisia kauhunovelleja nimimerkillä Kristian Korppi. Kotimaista nykykauhua edustavat muun muassa Boris Hurtta ja Kari Nenonen.

Ensimmäinen akateeminen kauhuromantiikan tutkimus Suomessa lienee kirjallisuudentutkija Eino Railon väitöskirja Haamulinna, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 1925. Alaotsikkona on Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Vuonna 2007 ilmestyi Jukka Sarjalan teos Salonkien aaveet, joka käsittelee Suomen varhaista kauhukirjallisuutta.

Kirjallisuutta

Bengtsson, Niklas: Kauhua ja kirmailevia kummituksia: Kotimaisen kauhun varhaisia vaiheita ja 90-luvun kauhukirjallisuutta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-497-2.
Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2.
Hänninen, Harto & Latvanen, Marko: Verikekkerit: Kauhun käsikirja. 2. uudistettu painos. Helsingissä: Otava, 1996. ISBN 951-1-14031-0.
Matilainen, Hanna: Mitä kummaa! Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-024-3.
Nummelin, Juri: Kuoleman usvaa ja pimeyttä - Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia. Oppian, 2020. ISBN 978-951-877-087-2.
Sarjala, Jukka: Salonkien aaveet: Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-933-3.
Savolainen, Matti & Mehtonen, Päivi (toim. ): Haamulinnan perillisiä: Artikkeleita kauhufiktiosta 1760-luvulta 1990-luvulle. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1992. ISBN 951-692-295-3.