Hammasimplantologia
Hammasimplantologia kuvaa alloplastisesta materiaalista tehtyä ankkurointijärjestelmää, joka tukeutuu leukaluuhun lävistäen kortikaalisen luun. Sillä korvataan menetetyt hampaat ja niiden toiminta (endosteal implant system).
Varsinainen nykyaikainen hammasimplantologian kehitys käynnistyi 1950-luvulla, jolloin kudosten tutkimusmenetelmät mahdollistivat haavan ja kudoksen paranemisen seurannan solutasolla.
Vuonna 1978 pidettiin ensimmäinen hammasimplantologian konsensuskonferenssi, jota tukivat niin Harvardin yliopisto kuin yhdysvaltalainen National Institutes of Health.[1][2] Konferenssissä kerättiin retrospektiivista tietoa, jota analysoitiin. Konferenssissa laadittiin myös ensimmäistä kertaa standardit ja kriteeristö hammasimplantologiaan liittyen. Vuonna 1982 Torontossa Per-Ingvar Brånemark esitti työn, jonka oli aloittanut jo 15 vuotta aiemmin Göteborgissa. Brånemarkin tutkimukset osseointegraatioon – vierasesineen biologiseen luutumiseen – liittyen herättivät hammasimplantologian alan kiinnostuksen uudelleen. Toronton konferenssi toimi laaja-alaisena hyväksyntänä Brånemarkin metodiikalle ja materiaaleille, sekä on yksi merkittävimmistä tieteellisistä läpimurroista hammaslääketieteessa 1970-luvulta lähtien.[1]
Nobeli Biocare osti Brånermarkin hammasimplantologiajärjestelmän ja on kehittänyt sitä yhä edelleen.[3]
Katso myös
- Hammasimplantti
